12.

Jeejee, 12 osa ulos! Pahoittelen, että luku saattaa olla hieman pomppiva, mutta minulta on näemmä hävinnyt muutama kuva välistä ja jotkut kohdat johtuvat siitä, että yritän saada tarinaa jotenkin "fiksusti" eteenpäin. hehe (: noh... toivottavasti pidätte silti!




Heräsin eräänä aamuna uskomattoman aikaisin. Pääni oli ihan sekaisin, mutta tunsin kummallista riemua.



Nousin istumaan, katsoin kelloa ja yritin kaivaa mielestäni miksi tämä päivä tuntui niin erikoiselta.

'

Venyttelin unenjäykkiä lihaksiani ja haistoin ilmassa leijuvan taivaallisen aamupalan tuoksun.



Istuessani sängyn reunalla, se ikään kuin pamahti mieleeni. Huomenna olisi ihka ensimmäinen koulupäiväni! Olin odottanut koulujen alkua viikko tolkulla.



Juoksin innoissani keittiöön, jossa äiti sekoitteli pannukakkutaikinaa ja isä istui jo paikallaan lehti kädessään. Minusta tuntui, että olin keskeyttänyt jonkun keskustelun, mutta isä vain hymyili minulle.
"Huomenta päivänpaiste, nukuitko hyvin?" hän tiedusteli.
Istuin innoissani paikalleni odottamaan aamiaista.



Kun molemmat vanhempani istuivat pöydässä ja isä oli laskenut lehden pois aloi liu'uttaa sormeani pöydän karheaa reunaa vasten hermostuneena.
"Muistattekote mikä päivä huomenna on?"



"Tottakai murunen", äiti hymyili.
"Emmehän me mitenkään voisi unohtaa", isä naurahti.
Olin saattanut olla hieman liiankin innoissani ja pomppia päivä tolkulla ympäri taloa muistuttaen heitä yhdestä elämäni tärkeimmistä päivistä.



"Meidän pitää kyllä järjestellä kyydit jotenkin. Voisitko mennä huomenna jonkun kyydillä, jotta voisin viedä Chrystalin ensimmäisenä päivänään?"
Äiti muisti aina murehtia käytännöllisiä puolia.



He alkoivat ensin keskustella koulubusseista ja vastaavista. Sitten josain aivan järkyttävän tylsästä. Yritin kääntää välillä huomiota taas itseeni...



Turhaan... Olin huomannut näin käyvän viimeaikoina yhä useammin. Vanhempani kinastelivat jostain typeristä asioista ja minä olin heille kuin ilmaa. En oikeastaan ollut tottunut sellaiseen. Olen perheeni ainoa lapsi ja molemmat vanhempani ovat aina antaneet minulle kilpaa huomiota.



"Oletko valinnut jo vaatteet huomiselle?" äiti kysyi yhtäkkiä.
"No olen minä kaikenlaista pohtinut!" sanoin iloisesti, että hän muisti taas koulun.



"Jos katsotaan sitä sitten myöhemmin. Mene sinä vaikka vaihtamaan vaatteet ja leikkimään pihalle, siellä on aivan ihana ilma. Tulen perässä vähän myöhemmin", isä pyysi.
Olin hieman pettynyt, koska se kuulosti siltä kun he haluaisivat eroon minusta...



Nousin silti pöydästä ja suunnistin vessaan. En jaksanut kiinnittää huomiota heidän puheisiinsa.





Toivon, että olisin tehnyt niin, sillä sitten olisin ollut enemmän perillä tulevasta. Olisin huomannut, että heidän idyllinen esityksensä alkoi rakoilla, kaikkien vuosien jälkeen. En koskaan ollut tarpeeksi perillä asiosta.



Pesin käteni käytyäni vessassa ja vaihdon ulkoleikkeihin sopivammat vaatteet.



Leikin takapihan hiekkalaatikollani. Olin aina pitänyt isosta, mutta silti suojaisasta pihasta, jossa oli tilaa leikkiä. Mutta nyt tajusin, että siellä oli myös aika yksinäistä.





Leikittyäni aikani isä tuli pihalle pitämään minulle seuraa. Tiesin, että hänellä olisi ollut paljonkin töitä, en vain ymmärtänyt sitä oikein kunnolla.





Nautin aina hetkistä hänen kanssaan. Isä ei koskaan sanonut minulle pahasti tai komentanut minua. Hän sanoi asiat hillitysti ja sai minut sillälailla tottelemaan. Olin pitänyt häntä täydellisenä ihmisenä. Hän oli esikuvani maailmaan.



Sisälle päästyämme isä otti takin pois ja kyykistyi puoleeni.
"Menes ottamaan nuo likaiset vaatteet pois ennen kuin äiti hermostuu", hän hymyili leikkisästi ja taputti päätäni.



Tein työtä käskettyä ja riisuin vaatteet pyykkikoriin.



Etsin lipastosta jonkun puhtaan pyjaman ja puin sen ylleni. Jäin kaipailemaan lämpimiä sukkia, mutta kaikki omani olivat selvästi huoneeni kaapissa.



Tallustelin autotalliin, josta löysin äitini maalaamasta. Pyysin häntä auttamaan minua aamulla kampaukseni kanssa, koska halusin näyttää nätiltä ensimmäisenä päivänäni.



Hän vannoi, että näytän aina nätiltä, mutta lupasi auttaa. Sitten hän antoi minulle hyvänyön suukon ja lähetti yläkertaan nukkumaan.

***




Seuraavana aamuna heräsin aivan liian aikaisin ja vedin päälleni aikoja sitten valitsemani lilan mekon ja mustat sukkahousut. Ilmat olivat vielä aika lämpimiä, mutta syksy antoi silti jo merkkejä itsestään. Tuijotin itseäni peilistä kauan.



Lopulta kuulin ääniä ja menin alas, jossa äitini oli juuri heränneenä. Hän laittoi hiukseni kodinhoitohuoneen meikkipöydän äärellä. Minua pelotti aivan hirveästi!



"Äiti... mitä jos he eivät pidä minusta?" kysyin hiljaa kavutessani alas jakkaralta.



"Voi kultapieni. En minä usko, että joudut yksin jäämään, josset sitä halua. Kouluissa on paljon lapsia ja uskon, että jokaiselle löytyy kavereita", hän sanoi minulle ja hipaisi kasvojani.



Aloin hymyillä tahtomattani. Hän ei sanonut, että kaikki lapset pitäisivät minusta, mutta uskoin häntä, että löytäisin kavereita.



Äiti rutisti minut tiukkaan halaukseen.
"Kasvat niin nopeasti, pikkuinen", hän sanoi ja tunsin kyyneleen valuvan hänen poskeaan pitkin ja tippuvan kaulalleni.



Laitoin uuden kalareppuni selkään ja suunnistin äitini perässä autotallille.



Avasin oven ja hengitin syvään ennen kuin astuin autoon. Äiti jätti minut koululle ja tuli hakemaan minut sieltä parin tunnin kuluttua.

***



Nousin autosta hymyillen leveästi. Pidin tosi paljon uudesta koulusta ja kaikista oppilaista, vaikken ollutkaan saanut vielä kavereita.



Juoksin pois autotallista kun äiti kertoi isän olevan jo kotona. Halusin heti päästä kertomaan hänelle kaiken!



Isä koppasi minut vauhdista ilmaan ja pyöritti muutaman kerran ympäri ja laski minut maahan.
"Menes huoneeseesi leikkimään, tulen kohta kuuntelemaan ensimmäisestä päivästäsi", hän kehoitti ja tein tylötä käskettyä.



Vähän ajan päästä isä tuli huoneeseeni. Olin ehtinyt laskea upouuden koulukirjani jo pöydälleni ja laittanut repun siististi nurkkaan.
"Tuliko teille jo läksyjä?" hän kysyi kummissaan.
"Väritystehtäviä vain ja jotain numeroita!" sanoin aika innoissani.
"No sinun on parasta tehdä ne sitten, voit kertoa minulle samalla jotakin päivästäsi", hän kehoitti.



Nousin lattialta kavutakseni tuolille ja isä seisoi takanani kuuntelemassa loputtomia kertomuksia koulusta ja siitä miten paljon siellä oli lapsia ja miten meillä oli iso koulunpiha ja vaikka mitä jännää!

***



Talveen mennessä olin jo täysin tottunut kouluelämään. Minulla ei ollut paljon kavereita, muttei kukaan minua inhonnutkaan. Sinä päivänä päätin ostaa välipalaksi sipsejä koulun automaatista äitini antamilla rahoilla. Meillä oli lupa tehdä niin lounas tauolla ja iltapäivän pidemmällä tauolla.



Istuin pöytään kun ystäväni Maria käveli paikalle. Minulla ei ollut yhtään vakituisia ystäviä vaan pyörin aina välillä eri ihmisten kanssa. Hän oli kuitenkin kaikista ystävistäni läheisin ja vietimme koulussa paljon aikaa yhdessä.



Nousin moikkaamaan häntä ja hän kertoi heti kaikki uudet jutut, joita oli kuullut sen päivän aikana. Minusta oli kiva kun hän kertoi minulle niistä tunneista, joilla emme olleet yhdessä. Ajattelin, että haluaisikohan Maria olla parini käsityöprojektissa. Meillä ei koskaan ennnen ollut ollut isoja pariprojekteja ja minua hieman jännitti koko homma.



Maria osti automaatista mehun ja aina kun hän ei juonu siitä hän papatti siitä mitä Tommi oli ja ei ollut tehnyt. Maria oli tosi ihastunut Tommiin, joka oli minusta hassua, koska en oikein koskaan ollut edes ihastunut keheenkään!



Sitten koulumme inhottavin ihminen käveli taukotilaan. Hän oli selvästi ollut taas puhuttelussa, koska kaikki muut olivat päässeet luokista aikoja sitten. Hän oli Kathryn ja hänellä oli tapana laukoa ilkeyksiä kaikista.



Kathryn huomasi meidän olevan ainoat taukotilassa ja lähti tulemaan kohti.



"Mitä luuserit? Huomaan, ettei kukaan muu halua olla taukotilassa kun te kaksi olette täällä", Kathryn naurahti julmasti.



Pomppasin hänen eteensä vihoissani.
"Sinä taas olet niin ilkeä kaikille, ettei kukaan koskaan halua olla sinun kanssasi! Ja joku päivä sinulle kasvaa sarvet kun puhut niin paljon pahaa!" sanoin ja nostin kädet pääni päälle tehostaakseni sanojani.
Kathryn nyrpisti minulle nenäänsä.



"En minä aikonut sanoa niin! Minun piti vain oikeasti kysyä, että haluaisiko Maria tulla parikseni Käsityönprojektiin."



"Tottakai!" Maria hihkaisi ja he löivät kättä päälle.
"Minun piti pyytää sinua", mutisin hiljaa.
"Mutta minä haluan olla Kathrynin pari, se on niin paljon parempi käsitöissä kun sinä!" Maria huudahti kuin se olisi itsestään selvää.



Tunsin itseni aika loukatuksi. Maria oli lähes ainoa ystäväni, ja minä hänen. Silti hän haukkui minun käsityötaitojani ja valitsi koulun pahimman kiusaajan parikseen mieluummin.



Juoksin pois tilanteesta, koska en halunnut nähdä kumpaakaan enää silmissäni!



Istuin pihalla yksin lumen keskellä, keinussa. Olin jättänyt takkini luokan eteen, joten kylmä talvituuli puhalsi paljaita käsivarsiani. Itkin parin kyyneleen verran, mutta sitten minun oli pakko mennä sisälle kylmän takia. Ja kellokin soi tauon päättymiseksi.



Käsityöluokassa Annika tuli luokseni ja kysyi haluaisinko olla hänen parinsa kun minulla ei selvästi sellaista ollut. Se tuli minulle järkytyksenä, koska Annika oli tosi suosittu ja hänellä oli paljon kavereita!
"Maria on ihan mäntti, näin miten ilkeästi se teki välipala-automaateilla. Ihan mäntti", Annika sanoi yllättäen kun suunnittelimme mekkoamme.
"No oikeastaan hyvä, ettei minun tarvitse olla sen pari. Se ei osaa edes piirtää kaavoja!" paljastin ja tunsin itseni vähän ilkeäksi. Silti minulla oli hauskaa Annikan kanssa.

***



Minusta ja Annikasta tuli sen päivän jälkeen parhaat kaverukset. Toinen ei mennyt minnekään ilman toista ja hän oli tosi usein meillä.



Annika hengaili usein meillä, koska meillä saimme aina puhua rauhassa, koska vanhempani eivät ikinä ole kotona. Ja jos ovat he ovat niin keskittyneitä töihinsä, etteivät edes huomaa meitä.



Joskus Annika toi meille äitinsä pyynnöstä kaksoissiskonsa Katin. Kat oli tosi mukava, mutta hiljainen. Hän oli täydellinen siskonsa vastakohta. Minua hänen läsnäolonsa ei koskaan häirinnyt. Yleensä hän vain oli paikalla, joskus hän osallistui leikkeihin. Minä itseasiassa pidän hänestä kovasti.



Annika ja Kat tulivat kyllä toimeen, mutta Annika ei mielellään jakanut huomiotani siskonsa kanssa, joten yritin olla kiinnittämättä Kattiin koskaan erityisesti huomiota, vaikka joskus virnistelinkin hänelle takaisin.



Eräänä iltana kun Annika meni kotiin yöksi (hän oli meillä usein viikollakin yötä), heräsin yöllä kauheaan janoon ja menin hakemaan vettä keittiöstä.



Join ahneesti lasini tyhjäksi, eikä siinä yössä ollut minusta mitään erikoista.



Sitten kuulin äkisti ääniä, jotka eivät kuuluneet perheeni arkeen, huutoa. Laskin lasin huuliltani ja jäin väsyneenä kuuntelemaan, luulin jo kuvitelleeni kaiken, mutta sitten se jatkui. Hiivin alakertaan kohti äänien lähdettä, vanhempieni makuuhuonetta. Jäin oven ulkopuolelle kuuntelemaan, vaikka salakuuntelu on rumaa.



"Miten niin minun pitäisi ymmärtää tilanne! Sinä et ole koskaan edes kotona. Tiedätkö sinä edes mitä tälle 'perheelle' kuuluu?!" (Bonnie)
"En minä halua olla kotona ja sinä tiedät sen! Jokainen hetki tuntuu pahalta, mitä tahansa teenkin! Minusta tuntuu pahalta Chrytalin puolesta, että hän joutuu elämää tälläisessä perheen irvikuvassa!" (Patric)
"Itse olet perheen irvikuvasi valinnut! Minä olisin voinut hoitaa hänet yksin, olisimme voineet vuorotella. Sinä tämän elämän valitsit!"



"Minä uskoin sinun muuttuvan! Ajattelin, että jos vain annan aikaa, jos olen tässä ja teen kaiken oikein. Niin joku päivä sinä rakastaisit minua! Mutta ei, sinä et voi vain rakastaa minua. Onko se todella niin vaikeaa?!" (Patric)
"Minä sanoin sinulle vuosia sitten, etten tule rakastamaan sinua. En ole koskaan luvannut sinulle rakkauttani!"
"Sinä olet siis tosiaan uskonut, että heitän koko elämäni hukkaan vuoksesi, mutten toivo sinun rakastavan minua! Olet hulluin nainen, jonka tiedän!!"
"Niin! Niin minä luulin. Kun sinä sanoit minulle, että kunnioitukseni riittää!"
"Minulle alkaa riittää. Meillä kaikilla on vain paha olla, koska sinä et kykene rakastamaan!"



Kuulin huutoa, järkyttyneitä hengenhaukkomisia ja näin oven avautuvan. En yrittänyt juosta karkuun. Mikään lihakseni ei tominut.



Äiti tuli ulos huoneesta, aina niin huolellinen meikki valui kyynelvanojen tahrimana poskia pitkin. Hän oli poissa tolaltaan. Hän vain vilkaisi minua.



Äiti käveli pois, kuulin autotallin oven käyvän, auton poistuvan. Hän lähti töihin, olin varma siitä. Isä ei tullut ulos. Kuulin hänen paskovan tavaroita huoneessaan.



Minä seisoin käytävässä. Kylmä tunne levisi koko kehooni. Tunsin jonkin menevän lopullisesti rikki sisälläni. Olinhan minä huomannut, ettei perheemme ollut normaali, olin minä sen tiennyt. Pakotin kankeat jalkani liikkeelle.



Tunsin itseni vain läjäksi sirpaleita, jotka yrittivät epätoivoisesti pysyä kasassa. Tunsin itseni hylätyksi ja huijatuksi. Paiskasin oven kiinni, kukaan ei välittäisi siitä.



Istuin tuolilleni ja pidättelin kyyneleitä. En halunnut itkeä. Vanhempani olivat... paskapäitä!



Minusta tuntui kun kaikki olisi valahtanut ulos minusta. Kaikki elämässäni tuntui tekaistulta ja teeskentelyltä. En enää tiennyt miten päin seisoa. Uskoin, että pieni ja täydellinen elämäni särkyisi sillä hetkellä. Olin aina luullut, että vanhempani rakastavat toisiaan ja minua. Jos olisin kiinnittänyt vähemmän huomiota itseeni ja enemmän heihin, olisinko huomannut kaikki merkit siitä, että elämäni on yhtä suurta kulissia? Tuijotin tuntikausia tyhjyyteen ja yritin löytää sisältäni lämpöä kylmyyden keskelle.

Kaikki tuntui niin... pimeältä.

***

Kommentteja kiitos ^^